Tulostusversio

2/2008

Yksityisyys: Suomalaisten betonoitu yksityisyys

Teksti: Jouni Tervo

Julkisuuden kanssa tulee ongelmia vain, jos oma elämänhallinta pettää.

Kevään aikana on Suomessa puhuttu yksityisyydensuojasta kenties enemmän kuin koskaan. Pääministeri Matti Vanhasen oikeudenkäynti ja entisen ulkoministeri Ilkka Kanervan eroon johtanut tekstiviestiepisodi ovat synnyttäneet optisen harhan, jossa yksityisen ja julkisen rajapintaan heijastuu jotain sellaista, mitä siinä ei todellisuudessa ole.

Jos suomalaisilta kysyttäisiin, onko yksityisyydensuoja olennaisesti kaventunut, vastaus olisi todennäköisesti myönteinen. Erityisesti Kanervan tapaus jakaa mielipiteitä: Osa kansalaisista pitää ulkoministerin eroon johtanutta tapahtumasarjaa oikeudettomana yksityiselämään kajoamisena, jolla oli kohtuuttomat seuraukset. On syntynyt tai synnytetty käsitys, että julkisuuteen tulevalla ihmisellä olisi tänään huonommat mahdollisuudet varjella yksityiselämäänsä kuin ennen.

Olen asiasta eri mieltä. Nyt, kun Vanhasen ja Kanervan tapauksista on kulunut aikaa, yksityisyyden ja julkisen rajoja on mahdollista tarkastella viileämmin. Ehkä silloin voi nähdä, onko muutosta ylipäätään tapahtunut.

Tavallisen ihmisen yksityisyys suojassa

Lähtökohta on päivänselvä: jokaisella on oikeus pitää yksityiselämänsä omanaan. Sen takaa jo Suomen perustuslaki, mutta se on huomioitu korostuneesti myös median toimintaa säätelevissä eettisissä ammattiohjeissa.

Meillä tavallisilla ihmisillä, joiden teoilla ei ole laajempia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia – siis toisten elämään – vaikuttavia ulottuvuuksia, ei ole minkäänlaista syytä ajatella, että yksityisyydensuojamme olisi uhattuna. Jos elämme niin kuin yhteisön jäseninä meidän oletetaan tekevän, emme ylitä julkisen kiinnostuksen kynnystä.

Toki meiltä voidaan tiedustella mielipidettä erilaisista asioista tai voimme itse aktiivisesti pyrkiä osallistumaan julkiseen keskusteluun, mutta näillä seikoilla ei ole vaikutusta siihen, että yksityiselämämme alkaisi kiinnostaa.

Vasta jos toimintamme ylittää jollakin erityisellä tavalla yhteisön yhteiset normit, henkilökohtainen elämämme ja motiivimme voivat alkaa kiinnostaa. Näinhän kävi esimerkiksi Jokelan joukkosurmaajalle Pekka-Eric Auviselle. Tärkeää on kuitenkin huomata, ettei sen paremmin Auvisen kuin Myyrmannin räjäyttäjän Petri Gerdinkään lähipiiri ole lastensa tekojen seurauksena menettänyt yksityisyyttään.¨

Julkisuutta ei voi hallita

Olennaista yksityisen ja julkisen määrittelyssä on, että ns. taviksena olo ei jostain syystä enää kiinnosta kaikkia. Yhä useampi tuntuu hakevan olemassaololleen perustetta julkisuudesta. Meidän täytyy laulaa, tanssia tai juoda vaikka limonadia paremmin kuin muut saadaksemme hetkellistä huomiota.

Tyrkyttäytyessämme ulos tavallisuuden kuoresta avaamme itsemme julkiselle katseelle. Tätä ani harva julkisuuteen pyrkivistä ymmärtää. Julkisuudesta ei voi valita vain mieleisiään puolia. Kukaan ei pysty sitä hallitsemaan eikä sen äkkikäänteitä ennakoimaan. Lantilla on aina kaksi puolta: Jos olet myynyt kiiltävää pintaa, voit olla varma, että joku kurkistaa toisellekin puolelle.

Media on liiketoimintaa siinä missä joku muukin. Niin kauan kun jollakin on kaupallista arvoa, häntä jossakin varmasti myös hyödynnetään. Julkisuuteen itsensä myyneen kannalta kauppaehdot ovat huonot. Julkisuus voi olla lyhytaikaista, mutta yksityisyyden menetys pitkäkestoista. Siksi julkisuushakuisuuden seurauksia pitäisi punnita paremmin.

Päättäjältä vaaditaan harkintakykyä

Pintakulttuuria merkityksellisempi taso on aito yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Pikkupopparin sanomisilla on harvoin vaikutusta, mutta talouselämän ja politiikan vaikuttajien mielipiteillä pitäisi jo olla. Mitä enemmän vaikutat muiden elämään, sen tarkemmin saat varautua tekojesi arviointiin. Yksityinen liikkumatilasi käy siis kapeammaksi. Tähän vallan vahtimiseen perustuu länsimainen demokratiamme.

Tapaus Matti Vanhanen käy kouluesimerkistä. Vain viisi vuotta sitten Vanhanen oli tavallinen tuntematon rivikansanedustaja, uutteran mutta hieman totisen maineessa oleva poliitikko. Hänellä ei vielä tuolloin ollut sen paremmin julkista kuin yksityistäkään profiilia.

Keskustan vaalivoiton jälkeen Vanhaselle koitti uusi aika. Hän pääsi puolustusministeriksi ja nousi vallankäyttäjänä rivikansanedustajaa merkittävämmäksi.

Pääministeri Anneli Jäätteenmäen kausi päättyi kolmen kuukauden kuluttua, ja keskustapuolue oli kriisissä. Vanhanen huudettiin pelastamaan puolue ja hallitus ennenaikaisilta vaaleilta. Takarivin kansanedustajasta kuoriutui yhdessä yössä maan vaikutusvaltaisin poliitikko.

Vanhaselle olivat tärkeitä ydinperhe, maaseutu ja suomalaiset hyveet, kuten rehellisyys ja suoraselkäisyys. EU, city-elämä ja nykyaikaiset elämänarvot olivat hänelle vieraita. Linjaamalla yksityiselämänsä arvot politiikkansa kulmakiviksi Vanhanen avasi näkymän elämäänsä.

Maaseutua, perhe-elämää ja lastenkasvatusta arvostanut pääministeri kuitenkin itse rikkoi kaiken korostamansa. Eronnut poikamiespääministeri alkoi elää toisin kuin opetti. Näin hän itse oli nopeasti lyönyt toisen halkeaman yksityisen ja julkisen väliseen muuriinsa.

Kuulen jo vastaväitteen: Mitä poikkeuksellista Vanhanen oli tehnyt, naisiahan kaikki vapaat miehet etsivät? Miksi häntä olisi seurattava muita paremmin?

Karaktäärin, luonteenlaadun, arvioimisen vuoksi. Äänestäjän kuluttajansuojaan kuuluu tietää, vastaavatko teot ja puheet toisiaan.

Pääministeriä on syytetty vallantäyteisyydestä. Hän ei ole huomannut, että hänen yksityisille sanoilleen ja toimilleen on viran myötä kasvanut yleinen ulottuvuus. Sanojen ja tekojen ristiriidalla oli merkitystä.

Varomattomuuttaan tai kokemattomuuttaan Vanhanen astui syvemmälle julkisuuden suohon heti presidentinvaalien jälkeen. Maan vaikutusvaltaisin ihminen pongasi tuntemattoman yksinhuoltajaäidin senssipalstalta, veti hänet julkisuuteen ja pisti pihalle, kun homma ei toiminut. Nyt hän ihmettelee, miksi asiasta nousi kohu. Vanhasesta tuli uutinen hänen oman harkintakyvyttömyytensä takia.

Nyt pääministeri haluaa oikeusteitse rajoittaa toisen osapuolen oikeutta kertoa elämästään. Tässä yhteydessä on eräs tärkeä seikka kuitenkin unohtunut. Jos epäonnisen suhteen yksityiskohtia olisi ruotinut joku kolmas, kanne olisi ollut ymmärrettävä. Nyt Vanhanen yrittää kieltää jokaiselle kuuluvaa oikeutta käyttää omaa sanan- ja muistelemisen vapauttaan. Silläkin on toki rajansa, kun se koskee tunnistettavia ihmisiä, mutta ylitettiinkö tämä rajaus vain lempiruokia ja kissojen nimiä julkistamalla?

Toinen viime aikoina paljon tunteita herättänyt tapaus on vielä yksinkertaisempi. Siinäkin on kyse karaktäärin arvioinnista – tosin toisella tavalla kuin Vanhasen kohdalla. Ilkka Kanervan veto nuoriin naisiin on aina tiedetty, eikä hän ole sitä edes peitellyt. Miksi siis uusi tekstiviestiepisodi oli kohtalokkaampi kuin aiemmat?

Jälleen tullaan asemaan ja vaikutusvaltaan. Kanerva ei ollut vain turkulainen kansanedustaja, jonka uskottavuus olisi ollut pelkästään vaalipiirinsä äänestäjien arvioitavissa, vaan koko Suomen ulkoministeri, jolta edellytetään kykyä poikkeukselliseen hienovaraisuuteen. Kansainvälisten suhteidemme vaalijana voi toimia ainoastaan sellainen henkilö, joka pystyy kontrolloimaan halunsa ja himonsa. Jos ei kykene hallitsemaan itseään, miten voisi hallita meitä muita?

Tämän Ilkka Kanerva unohti. Jokainen täysi-ikäinen parisuhteessa elävä suomalainen mies ymmärtää, että yhdenkin tekstiviestin lähettäminen eroottiselle tanssijalle on harkintakyvyn puutetta. Mitä kertookaan, jos niitä on kaksisataa? Jos sitä jälkeenpäin selittää puolitotuuksin ja valhein, kaivaa omaa hautaansa.

Elämänhallinta ratkaisee

Vanhasen ja Kanervan tapaukset todistavat, että ongelmia yksityisen ja julkisen rajanvedossa on niillä, joilla on vaikeuksia oman elämänsä hallinnassa. Jos tällainen henkilö käyttää julkista valtaa, se ei ole vaikenemisen vaan kertomisen asia. Sillä ei ole tekemistä yksityisyyden kaventumisen kanssa.

Viimeaikaisia kohuja miettiessä kannattaa päinvastoin pitää mielessä, kuinka harva talouden tai politiikan vaikuttaja on loppujen lopuksi joutunut vastaavanalaisiin tilanteisiin.

Emme tiedä mitään Björn Wahlroosin tai Jorma Ollilan elämästä, mutta he eivät olekaan riehuneet Antti Piipon tai Jorma Reinin tavoin niin, että virkavaltaa olisi tarvittu paikalle. Paavo Lipponenkin sai erota ja avioitua uudelleen ilman, että joutui tekemään siitä julkista tiliä.

Yksityisyyden ja julkisuuden välinen rajalinja ei ole muuttunut Suomessa. Jokainen meistä voi valinnoillaan vaikuttaa, mitä omasta elämästä yleisesti tiedetään. Ei siihen vaadita yhtään sen enempää kuin kykyä elää elämänsä tavalla, jota on muilta edellyttämässä.

-----------

[KIRJOITTAJA]

Jouni Tervo on toimittaja.

Lue myös

Yksityisyys: Laki suojaa yksityisyyttä »
Anna palautetta

Kommentit (0 kpl)

Ei kommentteja.

 

Kommentoi








Kyllä


* = Pakollinen tieto
 

 

tietosuoja_logo_2013.gif

 

 

 

Vastaava toimittaja
Hanna Tamminen


 


 

 

 

 

Julkaisijat
Tietosuojalautakunta
Tietosuojavaltuutetun toimisto
Viestintävirasto
Patentti- ja rekisterihallitus



 

 

 

 

 

 

 

Rekisteriselosteet »

Tietoa evästeistä »

 

 

 

Tietosuoja-verkkojulkaisua julkaistaan Tietosuoja-lehden yhteydessä. Yhdessä lehti ja verkkojulkaisu tutustuttavat tietosuojan normeihin ja käytäntöön, tietoturvaan ja viestinnän luottamuksellisuuteen. Tarkoituksena on ohjata hyvään rekisterinpitoon sekä tietoturvallisuuden ja viestinnän luottamuksellisuuden varmistamiseen.